Sana sunnuntaiksi, osa 13: 電車男

電車男, eli ”densha otoko”.

Japanilainen junahörhö, kirjaimellisesti (sähkö)junamies. Törmäsin sellaiseen äsken, ja oli kyllä hörhömpi kuin Suomen vastineet. Hirmuinen kyynerpäätaktiikkaryntäys ensimmäiseen vaunuun,  jossa on ikkuna ohjaamon ja matkustamon välillä – eli siis näkymä suoraan radalle etusektoriin. Siinä sitten objektiivi kiinni lasiin, ja räpsimään. Huh.

Näppärin lukijakolmannes jo varmasti hoksasikin: olen Japanissa. Tästä syystä blogin kirjoitustahti hiipui hetkeksi. Jokunen artikkelin ehtinen Japanin rautateistäkin väsätä. Kenties ensin sellaisen yleiskatsauksen paikallisten rautateiden erityispiirteisiin, ja sitten ehkäpä erillinen artikkeli ”kotiradasta” Chūō-linjasta. On nimittäin Suomen junanumerointeihin ja reittitunnuksiin verrattuna melkoisen erilainen systeemi tämä.

Ei kannata kuitenkaan hengitystä pidellen artikkeleita odotella, sillä… hetki… maanjäristys…

…niin, sillä näin lomalla sitä on vähän muutakin tekemistä kuin blogia kirjoitella. :)

Lisäys: Sellainen  5,8 magnitudin kevyt heilahdus. Bloginkirjoitusjuoma pysyi pystyssä pöydällä, mikä on se tärkein mittari.

Advertisement

Sana sunnuntaiksi, osa 12: Ovivalo

Ovivalo.

Nimestään huolimatta tämä valo ei ole ovessa, tai edes sen lähettyvillä. Se kun on ohjaamossa. Ei kuitenkaan kaikissa ohjaamoissa, ainoastaan moottorivaunujen ohjaamoissa. Ja moottorivaunuhan on sellainen värkki, joka liikkuu ilman veturia, siinä kun on moottorit vaunuissa – moottorivaunuissa.

Ovivalon tehtävänä on ilmaista, että vähintään jokin ulko-ovi (tai siihen liittyvä kapistus, kuten invaramppi tai avautuva porras) on auki. Toteutus voidaan tehdä useammalla tavalla:

  • Vanhassa lähijunakalustossa on yksi ovivalo, joka voi palaa kahdesta syystä. Joko vähintään yksi ulko-ovi on jossain auki, tai vähintään toisen puolen ovilukitus on pois päältä.
  • Uudemmassa kalustossa on valoja useampi, joista ”varsinainen” ovivalo ilmaisee vähintään yhden ulko-oven aukiolon, ja erilliset valot lukituksien aukiolon.

Kaikkien ovivalojen täytyy olla sammuneita, jotta matkustajajuna, jolla on tarkoitus kuljettaa matkustajia voi lähteä asemalta. Tai no, jos jossain on vikaa-vikaa, niin on olemassa toimintamalleja, joilla matkustajaturvallisuuden voi riittävällä tavalla varmistaa, vaikka ovivaloa ei saakaan sammumaan. Tällöin tosin pysähdysajat asemilla venyvät varsin pitkiksi, ja etenkin kaupunkirataliikenteessä kannattavampaa usein on tyhjentää juna matkustajista ja huristella tyhjänä pois jaloista pyörimästä.

Lisäys: Esimerkkinä Pendolinon ovivalototeutus. Painikkeet muodostavat näppärästi sanan ”VALO”. V-painike avaa vasemman puolen lukitukset, painikkeen valo ilmaiseen saman puolen lukitusten aukiolon. O-painike samoin, mutta oikealle sivulle. A-painike avaa lukitsemattoman sivun kaikki ovet, ja tämän painikkeen valo on se varsinainen ovivalo, joka palaa jos jokin ovi (tai avautuva porras) on jossain auki. L-painikkeesta (valoton) menee kaikkien ovien lukitus päälle, lisäksi ne ohjautuvat kiinni. Kaikkien kolmen valon, V, A ja O täytyy olla sammuneita, jotta junalla saa lähteä matkustajat kyydissä liikkeelle.

Sm4-junissa on täysin samanlainen VALO-painikkeisto, mutta sehän olisi liikaa vaadittu, että ne toimisivat samalla logiikalla. Siinä nimittäin punainen A palaa aina, kun V tai O tai molemmat palavat. Ovien todellisella aukiololla valon kanssa ei yllättäen olekaan mitään tekemistä, vaan erillinen varsinainen ovivalo löytyykin sitten täysin eri paikasta. Logica, sanoi italiaano kun junia suunnitteli. Lisäyksen loppumispositio.

Loppukevennyksenä ravintolavaunussa sivukorvalla kuultua, kun eilen työnantajani asiakkaana matkustin:

”Tää kun on Pendoliino, niin tää ei vissiin pysähdy Heinolassa…”

Juu, ei pysähdy ei.

Vaihtotyömanööverejä

Vaunussa, tuossa insinöörien lahjassa rautatielogistiikalle, on molemmissa päissä kytkimet. Tästä seuraa se, että usein vaunut ovat kiinni toisissa vaunuissa. Tällainen vaunuyhdistelmä on nimeltään vaunusto eli ”roikka”. Varsin usein on tilanne sellainen, että vaunut ovat väärässä järjestyksessä, tai kokonaan väärässä vaunustossa.

Asian oikealle tolalle saattamiseksi pitää siis tehdä vaihtotöitä.

Nykyään turvallisuuskulttuurin kehittyessä vaunujen siirtely paikasta toiseen tapahtuu (poikkeuksetta?) kahdella tavalla. Joko saatetaan veturilla vaunuja yksi tai useampi kerrallaan raiteelta toiselle työntämällä tai vetämällä, tai sitten työnnetään vaunuja alas laskumäestä (video)Laskumäkiä on Suomessa enää Tampereella, Riihimäellä ja Kouvolassa.

Ei kuitenkaan ole kauankaan, kun oli vielä sallittua tehdä vähän erikoisempiakin manööverejä ajan ja vaivan säästämiseksi. Kaikkiin näihin liittyi vaunun/vaunujen liikkeellelaitto ja irrottautuminen vauhdissa. Kerrotaanpa niistä.

Heitto

Katsotaanpa kuvaa. Itse piirsin. Noin puolisen tuntia väkersin noita kiskoja, että tuosta mutkasta tuli edes jotenkin siedettävä. Asiaan. Tarkoituksena on siis vasemmanpuoleisesta kaaviosta päästä oikeanpuoleiseen. Saattamalla homma toimisi siis siten, että ensin työnnetään koko letka raiteelle B, johon jätetään vaunu B. Tämän jälkeen palataan takaisin vaihteen ”taakse”, ja työnnetään vaunu A raiteelle A.

Mutta homma tehtiin aiemmin siten, että heitettiin vaunu B raiteelle B. Paikallaan ollessa irrotettiin vaunut B ja A toisistaan, ja sitten työnnettiin vauhtia. Kun veturilla jarrutettiin, niin vaunu B jatkoi matkaansa itsekseen raiteelle B. Tämän jälkeen vaihde käännettiin raiteelle A, ja homma jatkui. Vaunun B pysäytti joko kyydissä hengaileva vaunumies käsijarrulla, tai sitten raiteelle B asetetuilla pysäytyskengilläJa näin aika ja vaiva säästyi.

Heittoja olen lyhyen urani aikana ehtinyt itsekin tekemään. Tällä hetkellä käsitykseni on kuitenkin sellainen, että heittoja ei enää tehdä missään. Korjatkaa toki, jos olen väärän käsityksen vallassa.

Nykäisy

Ja ei kun kuvaa katsomaan:

Jälleen olisi tarkoitus päästä vasemmasta kaaviosta oikealle. Keskellä välitilanne. Tämähän ei saattamalla enää onnistukaan, vaan pitää nykäistä. Ei kun veturilla vauhtia, vauhdissa irrotus, ja kiihdytys karkuun raiteelle A. Vaihde käännetään nopeasti veturin jälkeen kohti raidetta B, ja vaunu valuu sinne. Jos siis sen vauhti riittää. Jos se pysähtyykin vaihteen päälle, niin siinähän sitten ollaan ja ihmetellään mistä saadaan riittävästi ukkoja työntämään…

Manööveri vaatii sen, että veturin ja vaunun väli voidaan vauhdissa irrottaa. Väli irtoaa vain silloin, kun veturin ja vaunun välissä on puristusta, ei vetoa, joten manööveri on käytännössä vähän monimutkaisempi: ”vedä”- ”hiljennä” – ”irrota veturi” – ”vedä lujaa”. Tässä onkin jo huomattavasti enemmän mahdollisuuksia, että homma menee ns. vaginoiksi. Yhden tällaisen olen tehnyt Helsingin Länsisatamassa. Nykyään taitaa tämäkin touhu olla historiaa.

Ja sitten pahamaineinen legendaarinen…

Mustalainen

Täräytetäänpä liikkeelle jo tutuksi tullein metodein – kaaviokuvitse:

Noniin. Kaavio vasemmalta oikealle, ja niin edelleen. Tässä joku idiootti on asentanut raiteen A vähän niin kuin väärin päin. Tämä on sukua nykäisylle, mutta tässäpä onkin pieni lisätvisti.

Jatketaan selitystä pallurametoditse:

  • Vedetään rojut liikkeelle
  • Jarrutetaan kevyesti, jotta veturin ja vaunun (tai vaunuston) väli puristuu
  • Irrotetaan veturi vauhdissa
  • Kiihdytetään karkuun
  • Jarrutetaan vaihteen taakse
  • Vaihdemies kääntää vaihteen kohti raidetta A samalla kun veturi ”pistää pakin päälle”
  • Veturi kiihdyttää raiteelle A
  • Vaihdemies kääntää vaihteen takaisin ”suorille”
  • Vaunu B rullaa raiteelle B

Tässä vaginoiksimenemisen mahdollisuus onkin sitten jo rutkasti todennäköisempi. Sillä onhan mahdollista, että veturin suunnanvaihdossa, vaihteenkäännössä tai ylipäätään ajoituksen epäonnistuessa vaunu ja veturi törmäävät toisiinsa. Tämä onkin ollut kiellettyä jo pitkään. Enkä ihmettele.

Ja näin erilaisia manööverejä hyväksikäyttämällä työ nopeutui, jouhevoitui ja vaunumiesten jäseniä katkeili suhteellisen usein.

Tämä artikkeli on kirjoitettu siinä käsityksessä, että nykyään kaikki vaihtotyö tehtäisiin vain saattamalla tai laskumäessä. Kertokaa toki, mikäli jossain vielä esimerkiksi heitellään vaunuja.