Vuoden rautatiejournalismipalkinto

Seinäjoella ilmestyy sanomalehti, joka on jostain syystä nimetty Ilkaksi. Ilkka räväytti kertarysäyksellä rautatiejournalismipalkinnon voittajaksi. Itse asiassa koko palkintoa ei edes ollut olemassa aiemmin, mutta sen verran tyylikäs uutinen tärähti nettiin, että pakkohan tuollainen palkinto on perustaa.

Noin. Perustettu.

Uutinen harmi kyllä poistettiin melko nopeasti, mutta onneksemme sen olennainen sisältö ehdittiin säilömään jälkipolville.

Uutisen alussa kerrotaan (ja totuudenmukaisesti kerrotaankin), että eräs Pendolino ei päässyt lähtemään ajoissa Seinäjoelta kohti Helsinkiä, koska kuljettaja puuttui. Seinäjoella tapahtuu tälle junalle (kuten melko monelle muullekin) kuljettajavaihto asemalla, pysähdyksen aikana.

Sitten rävähtää. Ilkan saamien tietojen mukaan liikkeelle oli lopulta lähdetty 15-20 minuuttia myöhässä ilman kuljettajaa, ”autopilotin” ohjastamana. Kyllä, näin uutisessa luki.

Kerrotaan nyt tähän väliin varmuuden vuoksi, että junissa ei ole mitään ”autopilotteja”. Joissain on vakionopeudensäätimiä/nopeudenrajoittimia, mutta niin on autoissakin. Teoriassa junan saisi kulkemaan ilman kuljettajaa vakionopeutta pitkin tyhjää raidetta, mutta se ei osaisi hiljennellä (muuta kuin hätäjarrutuksella), eikä muutoinkaan siten voisi mitenkään järkevästi liikennöidä turvallisesti.

Eli oli siellä kuljettaja. Juurikin se, joka aluksi sieltä puuttui.

Herääkin kysymys, miten ihmeessä tuollainen autopilottikäsitys on voinut päätyä julkaisuun asti? Arvaukseni on, että näin:

• Ekstra-luokassa on istunut joku tyyppi, joka on ollut keskimääräistä enemmän kujalla
• Saapunut kuljettaja on poistunut junasta Ekstra-luokan matkustamon läpi, koska se on ovivaloteknisistä syistä usein tapana tehdä niin (tosin tässä tilanteessa tarpeetonta)
• Sitten onkin tullut viivästystä, kun lähtevä kuljettaja on puuttunut oikeaan aikaan oikeasta paikasta
• Ekstra-luokan tyypin aistit ovat terävöityneet, ja hän haistaa, että jotain poikkeuksellista tapahtuu, kun juna ei liiku ja konduktööri kuuluttaa kuljettajan puuttuvan
• Varttitunnin odottelun jälkeen juna lähteekin liikkeelle
• Ekstra-luokan tyyppi hämmästyy, koska terävät aistinsa eivät ole havainneet, että ohjaamoon olisi mennyt yhtään ketään
• Ekstra-luokan tyypillä ei ole ymmärrystä siitä, että ohjaamoon (tai sen takana olevaan pieneen eteistilaan) on junan kyljissä ihan omat sivuovet
• Ekstra-luokan tyyppi soittaa sukulaiselleen, joka on Ilkan toimittaja
• Molemmat ovat aivan kujalla – ehkä jopa yhdessä enemmän kuin olisivat erikseen – eivätkä hoksaa varmistaa asiaa mistään
•  Toimittajasukulainen kirjoittaa kiireellä uutisen, koska se nyt vain on kaikkein tärkeintä, että saadaan uutinen mahdollisimman nopeasti ulos ensimmäisenä mediana maailmassa
• Lopputuloksena on uutinen maakuntalehden verkkosivustolla, jolla ansaitaan vuoden rautatiejournalismipalkinto

Myöhemmin Ilkka julkaisi oikaisun.

Legendaarista.

Advertisement

Viikon vinkki: älä palele Martinlaaksossa!

Vinkki martinlaaksolaisille.

Jos Helsingin suunnan junasi lähtöön on sellainen yhdeksisen minuuttia (tai vaikka allekin) ja viereisellä raiteella pysähtyy väärään suuntaan kulkeva M-juna…

…hyppää siihen! Se on se sama juna jota odotat – se käy vain kääntymässä Vantaankoskella.

Päiväseltään kun junia kulkee 10 minuutin välein, niin vinkki on erityisen toimiva jos juuri ja juuri myöhästyt edellisestä junasta. Pääset suoraan lämpimään, eikä tarvitse värjötellä kylmenevissä syysilloissa. Ja talvikin on kohta. Eikä maksa ylimääräistä, molemmat asemat ovat samaa maksuvyöhykettä, jota myös Vantaaksi kutsutaan (tai B:ksi).

Sumujen silta

Sain tänään suoraa palautetta.

Selvästi suurin osa suorasta palautteesta on meikäläisen alalla negatiivista. Eipä ne juurikaan hetkauta, kun eivät noin pääsääntöisesti kohdistu omaan työsuoritukseeni. Kunhan nyt joku mielensä pahoittanut mielensäpahoittaja purkaa pahoittunutta mieltään. Tehden toki samalla itsestään pellen. Joskus taisin vastata eräälle myöhästelystä kiihtyneelle, jotta: ”No kyllä, olen samaa mieltä, vakava juttu! Hyvä ettei kukaan kuollut! Huh-huh!” Taisi tosin ottaa kettuiluna. No aivan sama.

Mutta! Tänään saimmekin Helsingissä reissun päätteeksi konduktöörin kanssa yhteisen palautteen, ja vieläpä vuolaasti kiittelevän ja tyytyväisyyttä huokuvan. Eräs rouva matkusti Kuopiosta Helsinkiin. Oli edellisen kerran matkustanut junalla ihan tuossa äskettäin, eli 20 vuotta sitten. Ilmeisesti yleinen (mediankin lietsoma) ilmapiiri oli aiheuttanut sen, ettei rouvalla ollut suuria odotuksia junamatkansa suhteen. Mutta olikin umpiyllättynyt positiivisesti, miten mukava oli matkustaa, juna kulki tasaisesti ja rata oli tasainen ja miten junat on ”hienoa tekniikkaa”. Totesin siihen, että vaikka kuinka yritin, niin silti oltiin täysin aikataulussakin. Aikataululla ei kuitenkaan kuulemma ollut väliä, koska kyyti oli niin mukava.

Kyllähän tuosta palautteesta ihan perhanan hyvä mieli tuli. Tänks, Kuopion rouva. Lisää kuopiolaisia rouvia Helsinkiin, mieliä parantamaan!

Kaappasin toki matkan tasaisuudesta kunnian täysin itselleni, vaikka ajoinkin vain loppumatkan Kouvolasta asti. Sori, edelliset kuskit. Vai edellinen kuski. En mä tiedä kuinka monta teitä ajelee Kuopion ja Kouvolan välillä tuota junaa.

Muutoin reissu oli melko rutiininomainen. Mitä nyt sää oli ”hieman” utuinen. Kuten kuvasta ehkä saattaa aistia:

Näkyväisyyttä sellainen reilu sata metriä.

Vastaantulijat tulivat sen verran puskista, että hyvä kun ehti kättä nostaa. (Kyllä, veturinkuljettajat moikkailevat vastaantulevia kollegoitaan. Olemme tässä mielessä yhtä sekaisin kuin bussikuskit, karavaanarit ja Citroën 2CV -mobilistit.)

Oikoradalla oleva Luhdanjokilaakson silta oli umpisumussa omanlaisensa elämys. Maisemassa nimittäin näkyi sen reilun sata metriä kaksiraiteista rataa sillalla, ei yhtikäs mitään muuta. Muutoin oli tasaisen harmaata. Sumu oli sen verran tiivis, ettei maata näkynyt lainkaan. Pelkästään ”ilmassa leijuva” silta, joka hävisi harmauteen. Huisia!