”Anselmin” seikkailu ja pari muuta juttua

Jokin siellä Myyrmäessä meni pieleen. Matkustavaisten ajatukset eivät menneet yksiin, tai havainnointi oli hetkeksi jossain muualla.

Oli miten oli, mutta vaikka kuljettaja tai konduktööri eivät mitään ihmeellistä havainneet, niin lopputulemana kohti Malminkartanoa matkatessa 5-vuotias ”Anselmi” oli junan kyydissä, mutta ”Anselmin” äiti oli edelleen Myyrmäen laiturilla. No perhana.

Voisin kuvitella, että 5-vuotiaalle alkaa tuossa vaiheessa vähän kertyä hätää käteen tai jopa housuun. Onneksi eräs kanssamatkustaja ymmärsi tilanteen laadun, ja sai irrotettua ”Anselmista” tiedon, että äippä se tosiaan oli jäänyt rannalle. Konduktööri tuli paikalle ja toi pojan ohjaamoon. Vähän taisi kyyneltä tihrustaa, mutta muutoin oli oikein reippaana. Konduktööri pirautti hätäkeskukseen, että meilläpä on täällä tällainen ”Anselmi”, joka on viisi vuotta, asuu ilmeisesti Myyrmäessä, ei muista sukunimeään, ei osoitettaan ja äidistäänkin vain etunimen. No, sopivat, että poliisi on Helsingissä vastassa ja jatkaa selvittelyä.

Tarina päättyi varsin nopeasti, sillä äitiin ilmeisesti saatiin yhteys, ja siellähän se oli seuraavalla junalla tulossa perässä. Onneksi vuoroväli oli vain 10 minuuttia. Taisi äippä loppujen lopuksi säikähtää enemmän. ”Anselmi” joka tapauksessa sai kavereilleen kerrottavaa, sillä ei ihan joka jätkä pääse tuon ikäisenä junan ohjaamoon ja vielä poliisiautonkin kyytiin. Samana päivänä.

—

Tikkurilassa on sellaisia kerrostaloja siinä aseman vähän pohjoispuolella radan länsipuolella. Mahdollisille Tampereen pohjoispuolella asuville lukijoille kerrottakoon, että kerrostalo on sellainen iso talo, jossa on useita asuntoja, osin päällekkäin. Siis jonkun asunnon katto onkin toisen asunnon lattia! Jänniä juttuja täällä etelässä!

Noh, kerrostalon ikkunasta tai parvekkeelta joku keksi sojotella sellaisella vihreällä laittomalla liian tehokkaalla laserilla kohti meikäläisen silmälaseja. Surkea tähtääjä oli, valopiste kirmasi useamman metrin päässä junan edellä hangessa. En jäänyt katselemaan mihin piste suuntaa seuraavaksi, vaan kiskaisin aurinkoverhon alas.

Kaikenlaisia idiootteja sitä on. Toivottavasti jää kiinni. Jos ei tällä kertaa (kyllä, viranomaisille ilmoitettu), niin seuraavalla kerralla. Kirosana.

—

Pääsin jossain vaiheessa töistäkin, vaikka melkein 12 tuntia sitä jälleen joutui hommia paiskimaan. Siinä hieman väsyneenä raahustin viimeiseltä junalta kohti taukotiloja, niin joku kloppi muutaman hengen seurueesta kysyi pystynkö vippaamaan kaksi euroa bussilippuun. No, en pystynyt. Jotain se jäi siihen mutisemaan.

Kieltäytymiseeni vaikutti ainakin seuraavat kolme seikkaa:

1. Kiinnostus maksella pummien bussilippuja = nolla.
2. Tyyppi poltti röökiä Helsingin aseman laiturikatoksen alla, mikä on kiellettyä, ja minkä tyyppi aivan tasan varmasti tiesi kielletyksi.
3. Tyyppi aloitti kyselynsä huutamalla: ”Hei konduktööri!”

Advertisement

Juna lähti asemalta tasan karvaa vaille nahka

Ohjeistus kertoo, että tarkoituksenaan matkustajia kuljettava matkustajajuna ei pääsääntöisesti saa lähteä palvelemaltaan asemalta etuajassa. Itse olen urani aikana lähtenyt asemilta yhteensä vähintään nelinumeroisen määrän kertoja, ehkä jopa viisinumeroisen. Arviolta olen lähtenyt etuajassa alle kymmenen kertaa, ja jokainen niistä oli vahinko. Ääriharvinaista hommaa siis.

Lähtöhetken määrittelyyn meikäläinen käyttää kelloa, joka pitää itsensä radiolähetteen avulla itsensä ajassa. Aina. Lähes poikkeuksetta kyse onkin siitä, että junaan kiiruhtavan matkustajan oma kello on jäljessä. Tai aseman kello (vaikka Liikenneviraston kenturio niitä ahkerasti tarkkaileekin).

Näin oli luultavasti myös eräänä kertana Keravalla, kun ykkösraiteelta tein lähtöä kohti Helsinkiä. Etusektorin suunnasta käveli rauhassa kloppi, joka vähän vaikutti siltä, että on junaan tulossa, mutta kiirettä ei pitänyt. Kävellä lompsotteli vain verkkaisesti. Meikäläisellä oli lähtöaika kuitenkin mennyt ja konduktööri oli omat opasteensa jo soitellut, joten ei kun ovet säppiin ja menoksi. Klopin ilme muuttui ikäväksi, ja tyyppi osoitteli ranteessa olevaa kelloaan. Tulkitsin elekielen tarkoittavan, että etuajassa muka lähdin.

No, enpäs lähtenyt, vaan olin jo joitain sekunteja myöhässä. Viestinkin takaisin klopille vastaavalla eleellä, ja osoitin omaa rannettani. Että kyllä tässä ihan kellon mukaan mennään, senkin turhaanprotestoija.

Kloppi tosin saattoi ymmärtää viestini väärin. Nimittäin kelloni ranneke oli jotain aikoja aiemmin katkennut, jolloin rannekellosta oli tullut rintataskukello. Perustelin siis lähtöäni klopille osoittelemalla paljasta rannettani.

”Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.” – Osmo A. Wiion 1. viestintälaki

Näy/näe

Tarkkanäköisimmät lukijat ovat kenties huomanneet, että kuten autoissa, junissakin on valot. Eteenpäin valkoista ja joskus jopa punaista taakse. (Pendolinoilla tosin on toisinaan vaikeuksia ymmärtää keulan ja perän eroavaisuus.)

Junien valojen merkityskin on periaatteessa sama kuin tieliikenteessä: näe ja tule nähdyksi. Kuitenkin, koska junien jarrutusmatkat ovat mitä ovat, niiden valojen merkitys painottuu suuresti tuohon jälkimmäiseen. Siinä vaiheessa kun valojen avulla näkee jotain minkä vuoksi tulisi pysähtyä, on melkeinpä turha edes yrittää.

Eurooppalaisen käytännön mukaisesti Suomessakin junien keulalla on valoa tasakylkisen kolmion muodossa. Tätä on ymmärtääkseni perusteltu sillä, että näin saadaan tunnistettava valokuvio aikaiseksi. Että junahan sieltä tulee eikä esimerkiksi bussi tai lentokone. Tietysti joku fiksumpi voisi yrittää tulkita kohti saapuvaa välinettä myös sen perusteella, kulkeeko se kiskoilla, autotiellä vai kymmenen kilometrin korkeudessa. Joka tapauksessa, kaipa se on tärkeää tunnistaa 120 km/h kohti tuleva vekotin, vaikka itse kyllä väistäisin niitä kaikkia keulan valojen muodosta riippumatta.

Hiukan keulan valoista on hyötyä itse kuljettallekin. Kuten tieliikenteessä, rautateilläkin radan merkit, ”liikennemerkit”, ovat heijastavaa materiaalia. Näkyvät pimeällä kivasti, kun valokeila niihin osuu.

Joku nyt älähtää, että on sellaisiakin junia näkynyt, joissa palaa vain ne kaksi valkoista alhaalla. No niin on, tarkka jätkä. Pääasiassa rautateillä liikennöidään joko junina tai vaihtotyönä. Junana mennään aikataulun kanssa ja kovaa vauhtia paikkakunnalta toiselle kolme valkoista valoa keulalla ja punaista perässä (jos on). Vaihtotyönä sen sijaan mennään miten mennään, yleensä lyhyitä matkoja hiljaa ajaen, ja vain kahdella valkoisella valolla. Koska nämä eri liikkujat liikkuvat toisistaan melko poikkeavin säännöksin, on tämä ero hyvä ilmaista myös ulkopuolelle. Ja koska vaihtotyössä liikkuvat veturit saattavat singahdella arvaamatta suuntaan jos toiseenkin, käytetään niissä valkoisia valoja myös perässä.

Nyt voi lukemisen lopettaa, mikäli ei ole perso tarpeettomille detaljeille. Me muut, jatkakaamme.

Millaistapa lamppua siellä keulalla on, verrattuna vaikkapa jälleen tieliikenteeseen? No, yllättävänkin samanlaista lamppua. Meikäläisellä oli jostain syystä ennen kuljettajaksi ryhtymistä mielikuva, että siellä junien keuloilla on sellaista suurtehosojotonta, että jää Bengtskär kakkoseksi. Eipä ollutkaan. Valojen kirkkaus on samaa luokkaa kuin tieliikenteessä. Höh.

Yhtäläisyydet jatkuvat. Puskinvalot, nuo alareunan sivuilla sijaitsevat lamppuset, ovat nykyään tyypillisesti ihan H4-tyyppisiä halogeeneja. Kuten autoissa aiemmin ja Fiateissa vielä nykyäänkin. Niissäkin on samassa umpiossa sekä lyhyet että pitkät. Joissain on umpioiden rihlauskin suoraan tieliikenteestä, joten niistä löytyy tieliikenteestä tuttu ”viuhka” valokuvion oikealta laidalta. Valonheitin, tuo otsalamppunen, sen sijaan on teknisesti usein kuin tieliikenteen lisäpitkät. Niitäkin löytyy (yleensä) kaksi. Ovat tosin kiinni toisissaan, joten ymmärrämme ne yhdeksi kaksoisvaloksi. Sieltä löytyy teini-Escortien keuloilta tuttua Hellaa ja onpa joissain dieselvetureissa otsassa legendaariset Super Oscarit! Näistä ei toki löydy ”lyhyitä”, mutta nepä voikin himmentää. Näin ei vastaantuleva kuljettajapolo sokaistu.

Perän punavalot, jotka ovat hämäävästi viralliseltä nimeltään punavalot, ovat suurimmaksi osaksi LED-tekniikkaa. Mikä on tietysti varsin jees. Joissain vaunuissa ei ole punaisia valoja lainkaan, eikä säännöstö sellaisia sinne valitettavasti vaadikaan. Tavarajunat ja osa matkustajajunistakin ajelee aivan sallitusti perä täysin pimeänä, kun mitään lamppua ei vaunusta löydy. (Tai sitten löytyy, mutta joku ei ole kytkenyt niitä päälle… Valitettavan yleistä, vaikka kyseessä on turvallisuuteen liittyvä asia. Tähän vihainen hymiö, eli vihiö: >:()