Suklaata ja prinssinakkeja

Suklaa

En syö juurikaan mitään makeaa. Olen juhlissa aina se outolintu, joka ei ota kakkua. Kakuissa on sitäpaitsi yleensä hilloa, joka nyt on ihan vihoviimeinen juttu mitä syön. Se koostumus ja kaikki, yöh.

Toisinaan työvuoron loppupuolella saattaa kuitenkin olla energiat ja sokerit sen verran finaalissa, että joku patukantapainen sopii tilanteeseen. Niin tänäänkin, joten suuntasin kioskiin hommaamaan sokeripitoista purtavaa ja juotavaa. Kakkuloilla täydelliseksi täydellistämä näköaistini havaitsikin heti tarjouksen: kaksi Kismetiä yhdellä eurolla. No, en oikeastaan tarvinnut kuin yhden, mutta piti ostaa molemmat kun halvalla sai, sanoi Sulo Vilén.

Sittenpä siinä poikkihämäläistä paikallisjunaa ajaessani mutustelin Kismetiä. Ajo-ohjaamoon eksyi konduktööri, joka vaikutti myös hieman uupuneelta. Myin toisen Kismetin konnarille eurolla. En ole itseäni kummoisena bisnesmiehenä pitänyt, mutta olipa ovela veto, vaikka itse sanonkin.

Prinssinakki

Mäntsälän eteläpuolella on sellainen Nesteen rekka-friendly huoltoasema kuin ”Tuuliruusu”. Aikoinaan kun Keravan ja Lahden yhdistävää oikorataa raksensivat, niin siihen Tuuliruusun takapihalle se rata sitten asettui. Aivan rataan kiinni rajoittuu laajahko rekkaparkki, välissä vain verkkoaita.

Kuten aina, nytkin parkissa oli jos jonkinlaista yhdistelmää. Eräälle rekkapenalle oli ilmeisesti iskenyt akuutti kusihätä, sillä huoltamon wc:n sijaan hän oli valinnut tyhjennyspaikaksi tuon rata- ja parkkialueen välisen aidan. Ajoituskin oli täydellinen: Lahteen päin kiisi Z-lähijuna ja etelään Helsinkiin matkaava InterCity juuri, kun pena ulkoilutti paraatipaikalla prinssinakkiaan.

Advertisement