Kitarasankarifani ravintolavaunussa

On olemassa jokunen määrä ravintoloita, jotka poikkeavat ns. normaaleista ravintoloista. Ensinnäkin, ne liikkuvat kiskoilla. Toisekseen, ovat siten erikoisia, että niissä vieraat ihmiset juttelevat toisilleen täysin luontevasti. Sellaisetkin, jotka eivät tavallisissa ravintoloissa juttelisi. Kyseessähän on tietenkin: ravintolavaunu.

Mistähän tämä johtuu? Onko keskustelu ventovieraan kanssa helpompi aloittaa ravintolavaunussa? Ehkä, nimittäin kaikki ovat tekemässä samaa asiaa – matkustamassa jostain jonnekin. Ja siitähän on varsin helppo keskustella, ehkä jopa helpompaa kuin säästä. Ja, kokemukseni mukaan, juuri siitä keskustellaan. Mihin on menossa. Mistä on tulossa. Ja miksi. Täysin ventovieraat ihmiset kertovat avoimesti, millaista oli serkun häissä. Tai mitä bändiä on erityisesti menossa katsomaan sinne Provinssiin.

Meillä veturinkuljettajilla – kuten muillakin saman firman työntekijöillä on sellainen Monopolysta tuttu ”vapaudu vankilasta” -kortti. Siinä on firman logo ja oma lärvi ja oma nimi ja sen sellaista. Se toimii siten, että vaikka matkustaa junalla ja tulee konduktööri tai tarkastaja tivaamaan lippua, ja vaikka sellaista ei ole hankkinut eikä aiokaan hankkia, ei joudu vankilaan. Asialla on varjopuolikin, sillä kun ei ole lippua, ei ole siihen sisältyvää istumapaikkaakaan.

Siispä, ainakin meikäläinen yleensä suuntaa vapaa-ajan matkoillani ravintolavaunuun, sillä mikäli sieltä löytää istumapaikan, se on sitten itselleen varattu koko matkan ajaksi. (Toki sillä ehdolla, että nauttii ravintolavaunun tuotteita.)

Kuten muihinkin ravintoloihin, ravintolavaunuihinkin saattaa päätyä ns. känniääliöitä. Känniääliöhän on siis henkilö, joka on ääliö, mutta osaa selvin päin peittää ääliöytensä.

Ja niinpä eräänä päivänä kun olin matkaamassa Keski-Suomeen, sattui Tampereen jälkeen ravintolavaunuun tällainen känniääliö. Kierrettyään ensin kaikki naisten pöydät läpi, mölisten tarpeettoman kovalla volyymillä jotain harvan mielestä nokkelaa ja kohdattuaan viileän vastaanoton, asettui hän istumaan tyhjään pöytään. Ja kuten olikin odotettavissa, alkoi henkilö puhumaan itselleen – tai koska volyymi oli edelleen kantava, oikeastaan koko ravintolavaunulle.

Kovin monimuotoista monologia K.-Ä. ei onnistunut tuottamaan, vaan aihepiiri keskittyi sen ympärille, miten kova kitaristi Alexi Laiho onkaan. Tämä faktantapainen kuultiin useamman kerran, joskin vaihtelevin voimasanoin ympäröitynä. Ilmiselväksi kuitenkin tuli, että Alexi Laiho on paras kitaristi, mitä on. Hetken päästä monologi monipuolistui siten, että kertoja aikoi hankkia pojalleen kitaran, ja pojasta tulisi yhtä hyvä kitaristi kuin Alexi Laiho. Pojan mielipidettä ei kuulemma kuunneltaisi, vaan asia oli ilmeisesti sellainen, jonka isä voi päättää kuulematta pojan mielipidettä.

Hieman ennen Orivettä, johon tämä kitarasankariin viehättynyt mallikelpoinen kasvattaja oli jäämässä pois, aiempi ehdottomuus kitaristi-Laihon parhaimmuudesta kuitenkin lieveni.

Kuulemma pojasta voisi vaihtoehtoisesti tulla uusi Randy Rhoads.

Blogin lukijoista iso osa lienee matkustanut ravintolavaunussa ja kohdannut mieleenpainuvia persoonia. Blogin kommenttiosio on mainio paikka jakaa parhaat palat näistä ravintolavaunukohtaamisista. Ei kun jakamaan! :)

Advertisement

Suklaata ja prinssinakkeja

Suklaa

En syö juurikaan mitään makeaa. Olen juhlissa aina se outolintu, joka ei ota kakkua. Kakuissa on sitäpaitsi yleensä hilloa, joka nyt on ihan vihoviimeinen juttu mitä syön. Se koostumus ja kaikki, yöh.

Toisinaan työvuoron loppupuolella saattaa kuitenkin olla energiat ja sokerit sen verran finaalissa, että joku patukantapainen sopii tilanteeseen. Niin tänäänkin, joten suuntasin kioskiin hommaamaan sokeripitoista purtavaa ja juotavaa. Kakkuloilla täydelliseksi täydellistämä näköaistini havaitsikin heti tarjouksen: kaksi Kismetiä yhdellä eurolla. No, en oikeastaan tarvinnut kuin yhden, mutta piti ostaa molemmat kun halvalla sai, sanoi Sulo Vilén.

Sittenpä siinä poikkihämäläistä paikallisjunaa ajaessani mutustelin Kismetiä. Ajo-ohjaamoon eksyi konduktööri, joka vaikutti myös hieman uupuneelta. Myin toisen Kismetin konnarille eurolla. En ole itseäni kummoisena bisnesmiehenä pitänyt, mutta olipa ovela veto, vaikka itse sanonkin.

Prinssinakki

Mäntsälän eteläpuolella on sellainen Nesteen rekka-friendly huoltoasema kuin ”Tuuliruusu”. Aikoinaan kun Keravan ja Lahden yhdistävää oikorataa raksensivat, niin siihen Tuuliruusun takapihalle se rata sitten asettui. Aivan rataan kiinni rajoittuu laajahko rekkaparkki, välissä vain verkkoaita.

Kuten aina, nytkin parkissa oli jos jonkinlaista yhdistelmää. Eräälle rekkapenalle oli ilmeisesti iskenyt akuutti kusihätä, sillä huoltamon wc:n sijaan hän oli valinnut tyhjennyspaikaksi tuon rata- ja parkkialueen välisen aidan. Ajoituskin oli täydellinen: Lahteen päin kiisi Z-lähijuna ja etelään Helsinkiin matkaava InterCity juuri, kun pena ulkoilutti paraatipaikalla prinssinakkiaan.

Hanami-aiheinen teaseri

 

Kuva on otettu ”vehreästä” Vantaan lähiöstä, Louhelasta. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, kuva on otettu lähijunan ohjaamosta. Kuvassa on kukkivia kirsikkapuita. Kuvassa myös näkyvä keltapohjainen musta ykkönen on merkkinä sille, mihin kohtaan yksiyksikköisen junan keula tulisi pysäyttää tilanteessa, jossa ei ole tarkoitus ottaa kuvaa kirsikkapuista.

Lupasin taannoin – olikohan se vuonna 2011 – kirjoittaa muutaman artikkelin Japanista ja etenkin sen rautateistä, olinhan käynyt siellä tällöin jo kahdesti ja tutustunut sekä Osakan että Tokion, ja vähän niiden väliseenkin rautatiemaailmaan. Enkä ole tavoitteesta edes kaukana, vain muutaman artikkelin päässä! Ensimmäinen ontuva selitykseni on, että tarkoituksenani oli käydä maassa jälleen vuonna 2012, ja kirjoittaisin artikkelit sen jälkeen. Ja kävinkin, mutten kirjoittanut. Seuraava jo lähes amputoitu selitykseni on se, että ehkä oli kenties mahdollisuuksien rajoissa, tai ainakin rajavyöhykkeellä, että olisin vieraillut tuossa rautatiestöllisesti sekä muutoinkin mainiossa maassa vielä vuonna 2013, joka olisikin jo neljäs kerta putkeen, ja kirjoittaisin artikkelit tämän jälkeen. No, näillä näkymin tänä vuonna jää reissu väliin.

Louhelan kirsikkapuut. Saivat nyt luvan edustaa hanamia meikäläiselle tän vuoden osalta. Viime vuonna vastaava meininki oli kutakuinkin sellaista, mikä ehkä seitinohuesti välittyy erään blogin eräästä artikkelista. Ja tokihan tuosta Louhelan ilmestyksestä tuli Japanin-reissut mieleen. Ja siitä sitten se, että pitäisi ne artikkelit väsätä, ennen kuin intressantit detaljit unohtuvat täysin. (Tosin tokihan silloin voisi päästään keksiä ihan omia detaljeja, kun ette te kuitenkaan lähtisi Japaniin asti niitä tarkistamaan. Vaikkapa jokin sellainen, että joka yö kaikki kiskot vaihdetaan uusiin tai kunnostettuihin ja pestyihin kiskoihin, jotta kulku pysyisi riittävän tasaisena japanilaisten tarkkojen standardien mukaan. Uskoisitte kuitenkin. Tai että japanilaiset kuljettajat käyttävät valkoisia hansikkaita, ja osoittelevat ajaessaan etusormella opastimia ja aikataulurivejä. Tai no, ehkä tuo olisi jo liian paksua.)

Mutta, enpä kirjoita vielä ensimmäistäkään Japani-artikkelia! Olkoon tämä tällainen teaseri. Samalla tähän voisi listata muitakin mahdollisia artikkeliaiheita, jotka joko toteutan tai en toteuta tulevaisuudessa:

• Japaniartikkeleja.
• Kirjoitus ”tyypillisestä” mutta fiktiivisestä työvuorosta.
• Yleispätevä nykyaikaisen rautatiekaluston laitteistokuvaus osa-alueittain, sopivalla myöhemmin päätettävällä detaljitasolla.
• Kirjoitus matkustajajunan asemaltalähtöhetkestä, eli ”miksi ovet menevät juoksijoiden edestä aina kiinni”.
• Kirjoitus uusista yhdistelmäopastimista.
• Useita kirjoituksia liittyen uuteen kategoriaan ”kalustoartikkelit”. Eli kirjoituksia eri kalustotyypeistä siltä kannalta, miten ne eroavat toisistaan erityisesti kuljettajan näkökulmasta, yksi kirjoitus per kalustotyyppi.
• Tarinaa kulkuteistä. Mitä ovat nämä rautatieliikennöintiin hyvin olennaisesti liittyvät, mutta kuitenkin niin abstraktit oliot.
• Matkakertomus Tšekkien rautatiemeiningeistä, mikäli jotain kirjoittamisen aihetta ilmenee tulevalla reissullani, jonka teen sen sijaan, että olisin käynyt neljännen kevään putkeen Japanissa.

Ja lisää artikkeli-ideoita saa ja pitää esittää tuolla blogin kommentointitoiminnolla. Kommenttinne pitävät meikäläisen mielen virkeänä ja artikkelituotannon käynnissä! :)